Viikonloppuna oltiin kavereiden häissä ja kivaa oli. Illalla jopa niin kivaa, että aamulla piti varmuuden vuoksi käydä poliisilaitoksella puhaltamassa alkometriin ennen kuin uskalsi auton rattiin. Hieman oudoltahan se tuntui astella poliisilaitoksen ovesta sisään sunnuntaiaamuna, mutta onneksi vastassa oli oikein mukava ja palveluhaluinen poliisisetä. Oli kyllä huomattavasti miellyttävämpää lähteä ajamaan, kun tiesi mittarin näyttävän nollaa...

Hillittömästä etukäteishermoilustani huolimatta (mies tuumasi, että joku voisi luulla minun olevan morsian..) kaikki sujui hyvin, mahduin sexyyn vartalonmyötäiseen mekkooni, pystyin olemaan koko pitkän päivän korkkareilla (tosin nyt on jalat ja operoitu polvi kipeenä), join mielestäni suht hillitysti (ainakin juhlien virallisemman ajan), enkä muistaakseni edes kovin pahasti avautunut hääparin sukulaisille... vaikka tokihan sitä hieman piti... kun kerran kysyttiin...

Nyt sitten lasken päiviä matkaan. Enää 7 yötä ja sitten mennään... Ihanaa lähteä reissuun, edellisestä matkasta onkin jo melkein puoli vuotta... Mä rakastan lentämistä ja suurkaupunkeja ja vieraita kulttuureja ja ihan kaikkea mitä matkustellessa tulee vastaan, varsinkin, kun sitä ei etukäteen voi tietää... Voih. Ihanaa. Eikä silläkään ole mitään merkitystä, että tällä kertaa matkakohde on jo entuudestaan tuttu...

Vielä pakollinen sananen laihduttamisesta. Yritän yhä sitkeästi pudottaa painoa ja toistaiseksi suunta onkin ollut oikea, mutta muutos on hiiiidaaaasta. Erittäin hidasta. Terveellisyydestä olen alkanut lipsumaan, huomaan syöväni useammin roskaruokaa, ja syynä on useimmiten laiskuus laittaa ruokaa itse. Myös ruokailurytmi on muuttunut huonompaan, eli syön liian harvoin. Ei saisi ottaa 'sitten kun'-asennetta, mutta jotenkin oon vain antanut mennä, kun tiedän, että esim. matka piristää kyllä mieltä ja antaa uutta virtaa, samoin kevät itsessään. Ja kevään myötä olen alkanut liikkumaankin enemmän ihan ilman väkinäistä pingottamista... Jotenkin mulla on yhä luottamus siihen, että mä onnistun tässä projektissa. Oon kuitenkin jo onnistunut muuttamaan joitakin tapoja pysyviksi, esimerkiksi karkkia en ole syönyt lähes lainkaan viimeisten puolentoista vuoden aikana, ja sipsejäkin on tullut syötyä erittäin harvoin. Ja tietenkin tilalle ovat tulleet hedelmät ja vihannekset, joita en ennen syönyt ollenkaan. Liikunta tuottaa päänvaivaa, joko polvi estää sen tai sitten vähintään laiskuus. Nyt kun on kuivat kelit, voisi alkaa pyöräillä enemmän, mutta piru kun työmatkankin pitää olla hivenen turhan pitkä pyörällä kuljettavaksi. Ei musta ole veivaamaan 26 kilometriä päivässä pelkästään työn takia... Mut riittää uuvuttamaan jo pelkkä 8 tunnin työpäivä! Plaah.

Onpas viime päivityksestä taas aikaa. Ei vaan tunnu olevan oikein mitään kirjoitettavaa tänne. Samoin  vanhoin konstein yritetään mennä eteenpäin. Välillä paino tippuu ja välillä ei. Mutta periksi en anna.

Viime päivityksen jälkeen paino ehti olla pari viikkoa lähes joka aamu 58.5 kiloa ja olin jo ihan into piukkana, kunnes sitten seurasi parin viikon jakso, jolloin paino oli lähes joka aamu 59 kiloa. Kunnes tänään jouduin punnitsemaan itseni kolme kertaa ennen kuin uskoin silmiäni: 58.0 kg!! Haa, tämän verran olen painanut viimeksi 2003, jos silloinkaan...

Viime aikoina syömiset on olleet mitä sattuu. Kaverin polttareita tuli juhlittua pari päivää ja siitä jäi päälle joku ihmeellinen leivänmättötila. Huolestuttavaa. Varsinkin, kun häät on ihankohtapian ja mä ostin sinne mekon, joka oli just eikä melkein sopiva. Ei siis kannattaisi hankkia yhtään kiloja tai turvotusta, jos aikoo siihen mahtua. (Itse asiassa mä ostin kaksikin mekkoa häihin, mutta en millään haluis laittaa sitä toista, kun se ei oo niin hyvin istuva.. ja sexy...)

Liikunnasta ei ole mitään raportoitavaa. Polvi on yhä toipilas. Ja tietenkin polttareissa piti riehua tuntitolkulla tanssilattialla... Ei ollut ehkä fiksua, mutta jos hyvin käy, niin häissä jalka on taas kunnossa... Onneksi ne ei ole varsinaiset tanssihäät, mutta jatkothan on asia erikseen... Huoh.

Jostain syystä paino tulee alaspäin rymisten... Joka päivä ajattelen, että kyllä se nyt viimeistään tasaantuu tai lähtee jopa nousuun, mutta vielä niin ei ole käynyt. Ihmeellistä, mutta ihanaa!

Kaverin häät lähestyvät ja mulla ei ole mitään päällelaitettavaa, joten on pakko kohta suunnata ostoksille. Ajattelin ostaa jonkun mielettömän upean mekon, maksoi mitä maksoi. Nyt kun alkaa tavoitemitat häämöttää, sitä mekkoa tulee todennäköisesti pidettyä useamminkin. Mutta helppohan se on suunnitella, todellisuudessa sen oikean mekon löytäminen voi kuitenkin olla tuskallista. Mulle kun ei ihan mikä tahansa kelpaa...

Nyt pitäisi vielä jaksaa treenata vatsalihaksia, jotta saisi vatsamakkarat kuriin ennen mekon ostamista...

Päivitin painon ja askeleet noihin laatikoihin, kun on taas tääs blogi unohtunu... Tänään paino oli uskomattomat 58.5 kiloa, mutta johtuu vain siitä, että eilen en syönyt käytännössä mitään ja yön olin nälissäni, mutta liian laiska nousemaan syömään... En siis odota moista lukemaa näkeväni uudestaan kovin äkkiä.

Päivittäinen askelmäärä on alkanut ihan mukavasti lisääntyä, vaikka toisaalta polvi ei kovin hyvin kestä pitkiä kävelylenkkejä. Hiihtämään en varmaan tänä talvena pääse, siinä polven asento on just sellanen, että vihlasee mukavasti joka "askeleella". Kuntopyörä olis varmaan hyvä vempain, mutta en vaan oo jaksanu perehtyä malleihin ja hintoihin... Johan sitä kohta lumetkin lähtee, niin pääsee pyöräilemään ihan oikeasti.

Hohhoijaa, pääsispä lomalle, niin sais nukkua viikon putkeen... Väsy... Laiskotus... Plääh...

Paino tulee alaspäin ja askelmäärät kasvavat, vaikken ihan hirveästi viikonloppuna tsempannutkaan. Varmaan jalka kestäisi jo kävelyäkin ihan hyvin, ellei olis niin kamalan liukasta. Sen verran on lihakset heikentyneet, että jäätiköllä liukastelu ottaa voimille...

Työkaverin kanssa juteltiin tänään karkinsyönnistä. Se laihduttaa Painonvartijoissa, mutta heti jos töissä on karkkia tarjolla, se kiskoo sitä kaksin käsin ilman pienintäkään kontrollia. Ja meillä on tosi harvinaisia ne päivät, ettei joku olis tuonut jostakin reissusta karkkia tarjottavaksi... ja silloinkin on yleensä jonkun nimipäiväpullat tarjolla! Suosittelin siinä sitten ryhtymään karkkilakkoon ja kerroin omista kokemuksistani, mutta vaikka sanoin, että ensimmäisten päivien jälkeen ei oo karkkia tehnyt mieli, niin eipä se kovin vakuuttuneelta näyttänyt... No, kukin  tavallaan, mutta mulle on totaalikielto ollut se oikea keino. Joskus lomilla annan itselleni luvan mässätä karkkia (ja sipsejä yms.), mutta kun arki koittaa, ei ole mitään ongelmaa jättää karkinsyöntiä. Ja se on mun mielestä ihan terveellistä, että arkena elää 'vaatimattomasti' ja säästää herkut juhlahetkiin...