On se niin hassua... Tänään meille saapuu iso joukko ystäviä kaukaa. Kymmenen vuotta olen ne tuntenut, mutta nyt viimeiseen kahteen vuoteen emme ole pahemmin nähneet, koska välimatkaa on kertynyt 700 km. Ja nyt huomaan, että vatsanpohjassa on perhosia. Vähän jännittää nähdä piiiitkästä aikaa, vaikka tiedän, että olemme varmasti taas hetkessä kuin mitään välimatkaa ei olisi koskaan ollutkaan.

Kuitenkin on aivan supermegamahtava juttu nähdä kavereita!

Toinen hassu huomio on se, että kun kultsin sisko perheineen kävi viikko sitten, kuurasin kaiken säihkyväksi (ne on bakteerikammosia siivousfriikkejä). Nyt en niinkään välitä muutamasta villakoirasta, mutta katselen, josko jossakin on jotakin kammottavia esineitä, jotka voisin piilottaa (jotta voin ne taas ottaa esille, kun niiden lahjoittajat eli vanhempani tulevat käymään). En tiennytkään, että olen näin tekopyhä. Pelottavaa. Ehkä se johtuu siitä, että jännitän kavereiden näkemistä. Pidän heitä tavallaan vieraina, vaikka ne tietää takuulla mun jokaisen omituisuuden.

Laihduttamisesta ei ole oikein mitään sanottavaa. Vihaan tätä polveani, joka estää käytännössä kaiken liikkumisen ja masennun, kun näen muiden liikkuvan. En uskonut, että voisin oikeasti haluta lenkille, mutta nyt maksaisin mitä vain, jos pääsisin. Tuntuu, että ihan kaikessa tarvitaan polvia. En ole vielä keksinyt sellaista liikuntamuotoa, jossa saisi sykkeet nousemaan ja hien virtaamaan ilman että tarvitsee seistä tahi liikuttaa jalkaa mitenkään. Uiminen voisi olla ratkaisu, ja näin kesäaikaan voisi mennä järveenkin. Jos vain saisi itsestään kiinni. Uimahalliin en ole vielä uskaltautunut, sillä kammoan ajatustakin, että törmään siellä työkavereihin, mikä taas on erittäin todennäköistä, koska firma jakaa lippuja sinne ja tosi monet käyvät siellä. Mulla on joku ongelma sen suhteen, että puolitutut näkevät mut alasti. Kuitenkin olen sujuvasti käynyt mm. kylpylöiden nudistiosastoilla paikoissa, joissa tiedän tuttuihin törmäämisen todennäköisyyden lähestyvän nollaa. Mulla taitaa viirata päässä.

Liikunnan puutteen kanssa voisi vielä elääkin, mutta syömiset tuntuvat riistäytyvän käsistä, kun on liikaa aikaa niille. Aiemmin olen lähtenyt kävelylle, kun mieliteot käyvät liian suuriksi, mutta koska en nyt voi rasittaa polveani liikaa, jämähdän illalla kotiin ja huomaan käyväni jatkuvasti jääkaapilla. Ja koska en voi koko ajan leipääkään mättää, koitan valita kevyitä mässättäviä, kuten herneitä, porkkanoita, mansikoita (kyllä, niitä on yhä jääkaapissa pari kiloa) jne. Niissä on vain se huono puoli, että riittävästi nautittuina ne saavat aikaiseksi jonkinnäköisen käymisprosessin vatsalaukussa ja kehittävät jatkuvasti kaasua, jonka hajusta päätellen mätänen sisältä.

Voisin jatkaa valitusta loputtomiin, mutta taidan mieluummin säästää lukijoitani ja lopettaa tämän hurjan mielenkiintoisen ja mieltä ylentävän laihdutusraporttini tähän. Jospa ensi kerralla olisi vaikka jotakin iloisempaa kerrottavaa. Vaikka vähän alhasempia vaakalukemia tai jotain. (Hah!)