Kai se on ihan luonnollista, että välillä masentaa, kun tuntuu, että paino ei laske, vaikka mitä tekisi. Silloin kannattaa pysähtyä listaamaan niitä hyviä ja huonoja puolia, joita tässä projektissa on:

• Ihan ehdottomana ykkösenä on, että kaikesta huolimatta ei tulisi mieleenikään luovuttaa. Tämä ei ole laihdutuskuuri, vaan kokonaisvaltainen elämäntaparemontti, jossa yritän opetella syömään ja liikkumaan siten, että "kroppa kiittäisi" ja olo olisi hyvä. Miksi siis palaisin takaisin vanhaan?
• Nykyisin syön melko terveellisesti, kevyesti ja monipuolisesti. Ainoa todella epäterveellinen paheeni taitaa olla alkoholi. Tai kai sekin olisi terveellistä, jos sitä nauttisi kohtuullisesti.
• Luulisin, että ruokavalion muuttamista on kiittäminen siinä, että olen päässyt (lähes kokonaan) eroon ihottumistani. Uskon, että myös psyykellä on tekemistä asian kanssa, inhosin nimittäin roskaruokaa mässäävää ja ylipainoista itseäni niin paljon, että myös se saattoi pahentaa atopiaani.
• Liikun huomattavasti enemmän kuin ennen. Käyn kävelyllä monta kertaa viikossa ja kesällä liikuin pyörällä monet sellaiset matkat, jotka ennen on aina taittuneet autolla. Poljin jopa töihin muutaman kerran (matkaa 12.5 km/suunta)! Odotan jo talvea, sillä aion käydä hiihtämässä paljon enemmän kuin viime talvena. Ja koitan psyykata itseäni uskaltautumaan paikalliseen uimahalliin (eka kerta jänskättää).
• Tänä kesänä olen saanut nauttia kesävaatteiden ostamisesta ja käyttämisestä kymmenisen kiloa kevyempänä kuin vuosi sitten. Kummasti se on piristänyt oloa. Ja kun vielä sattui niin mahtavat kesäilmatkin! Ja kohta saa alkaa uusimaan talvivaatevarastoaan. Toisaalta ensi talvena voin taas käyttää ihanaa villakangastakkiani, joka on pölyttynyt kaapissa pari vuotta, kun ei ole mahtunut päälle.
• Mun vatsalihakset on parhaassa kunnossa ikinä. Ja vaikka tossa mahassa on vielä noita höllyviä makkaroitakin, niin on niitä kyllä karissutkin matkan varrella, vaikkei aina siltä tunnukaan. Pitäisi kaivaa jostain vuoden takaisia valokuvia, jos sitten menisi totuus jakeluun. Harmi vain, että niitä kuvia ei montaa ole, koska kamera oli silloin vihollinen nro 1.
• Toisaalta on ihan kiva, että tämä projekti on kesken. Se motivoi liikkumaan enemmän ja tarkkailemaan syömisiään. Ja mitä kauemmin tätä jatkuu, sitä varmemmin opit iskostuvat pääkoppaan pysyviksi elintavoiksi. Ja sehän tässä on kuitenkin se tärkein tavoite.